Varautumista pahimpaan

Kävin alkuviikosta eräässä toisen asteen oppilaitoksessa vierailulla. Tunnelmia vierailusta:

Laitosmainen rakennus, turha viihtyisyys on karsittu (tuskin sitä on kyllä ollutkaan), ilmastointi hurisee, tuoli, jolla odotan, on käytännollinen ja helppo pitää puhtaana.

Ympäristö on vehreä, puistomainen ihan lähellä. 200 metrin päässä asema, jonka ympäristössä heterogeeninen asujaimisto ja pienet rähinät jokapäiväisiä. Asema tyly ja kulunut, ihmiset parveilevat, täynnä elämänvoimaa, kehittävät selviytymisstrategioita, joillakin se on varautumista (pahimpaan?) - kuten kioskin tädillä.

Oppilaitos on liian suuri: 1300 oppilasta, lapsia vielä, täysi-ikäisyyteen vielä neljä vuotta (aikuisuuteen vielä enemmän!). Suurella osalla vaikeuksia, jotka heijastuvat myös opiskeluun: elämänhallintaan, sosiaaliseen tilanteeseen, mielenterveyteen liittyviä ongelmia. Kolmasosa tulee tarvitsemaan erityistä tukea opiskelun aikana. Työrauhan kanssa on ongelmia.

Etuovella on summeri tai pikemminkin ovikello: tämä on paikka, jossa pitää varautua siihen, että joku huumehörhö kävelee sisään ja alkaa riehua. Vai onko tämä kenties paikka, jossa potentiaaliset kouluampujat uinuvat? Minkä verran täällä tapahtuu koulukiusaamista?

Suuri osa opiskelijoista tulee vielä vaihtamaan alaa, vaeltelevat, tämä on heille vain paikka, jonne he joutuivat, koska jonnekin oli pakko hakea. Miten heille voi opettaa jotain, jonka ymmärtäminen ja haltuunotto vaatii oman itsen tuntemista, minuutta ja edes jonkinlaista riittävää sisäistä rauhaa? Miten he voivat ymmärtää, mitä tulevat työssään tarvitsemaan kymmenen vuoden päästä, kun ovat kasvaneet aikuisiksi ja alkaneet löytää itseänsä myös työssä?

Mistä tämä määrä pahoinvointia, potentiaalista syrjäytymistä ja ongelmien kasautumista tulee? Miksi se kasautuu tänne? Ja onko viisasta sijoittaa levottomista oloista tulevat nuoret ympäristöön, jonka jokapäiväiseen elämään kuuluvat levottomuudet ja syrjäytyneisyys?

En pysty (tai halua?) palaamaan takaisin lapsuudestani tuttuun ilmapiiriin: koulu, irrallisuus, kylmät seinät (kylmät ihmiset?), puiston alkkikset, kukin oman onnensa varassa.
Minusta ei ole sosiaalityöntekijäksi, kasvattajaksi ja vanhemmaksi, siksi turvalliseksi (kivaksi ja tyhmäksi) aikuiseksi, jota nämä itsensä ja elämän kanssa kipuilevat nuoret tarvitsevat. Arvostan niitä, jotka pystyvät.

Tervetuloa!

Tervetuloa ihmettelemään kanssani kulttuurialan työelämän ilmiöitä, (työ)hyvinvointia ja sosiaalista taidetta. Blogissa tarkastellaan (ja kummastellaan) erilaisia työssäni vastaan tulevia tekemisen tapoja ja ajatuksia herättäviä tilanteita. Pohditaan myös, miten taide ja hyvinvointi kohtaavat toisensa työpaikalla ja mitä mahdollisuuksia taiteella voi olla (työ)hyvinvoinnin lisäämisen kannalta.

Olen vajaa nelikymppinen kulttuurialan organisaatiossa työskentelevä, monipuolinen kulttuurialan työläinen. Lisätietoja minusta löydätte profiilistani.